Muovisydän muuntaa Futuro-talon ovaalimaisen sisätilan kaikukopaksi, jonka sisällä kuulija uppoutuu Futuron musiikilliseen syntytarinaan. Dokumentin ja fantasian välimaastossa häilyvä teos synnyttää mielikuvia muovirakentamisesta vuonna 1968, jolloin aikamme suuresta ympäristöongelmasta – meriin hajoavasta mikromuovista – ei vielä ollut aavistusta. Muovisydän tavoittaa kenties jotain tästä jo kadotetusta, kehitysoptimismin ja teknologiauskon aikakauden vilpittömästä hengestä.
Matti Suurosen suunnittelema Futuro ja sen utopistinen moduuliarkkitehtuuri ovat vuosien ajan kiehtoneet taiteilijoita, suunnittelijoita ja yleisöä ympäri maailmaa. Myös Mika Taanilalla on pitkä historia Futuron kanssa. Hän on mm. ohjannut siitä kertovan dokumenttielokuvan Futuro – tulevaisuuden olotila (1998) ja pohtinut muissakin teoksissaan ihmisen ja teknologian suhdetta sekä tulevaisuusutopioita ja -dystopioita. Taanilan sanoin Muovisydän on ”elokuva ilman elokuvaa”, teos, joka on konkreettinen matka Futuron ytimeen.
